Kaikki tiet eivät vie Venäjälle

Kaikki tiet eivät vie Venäjälle

22. tammikuuta 2021
Kirjoittaja: Kerttu Matinpuro

Tätä tekstiä kirjoittaessa olen uudessa kotikaupungissani Joensuussa ja juon kahvia Lomonosovin posliinitehtaassa valmistetusta kahvikupista, jonka ostin muutamalla eurolla Pietarista Junonan kirpputorilta. Kämppikseni sanoi, että hänelle tulee mummot mieleen tuollaisista kultareunuksisista kahvikupeista tasseineen. Minulle siitä tulee mieleen Venäjä ja sen kontrastit - venäläiset mummot syksyn räntäsateessa Junonan kirpputorilla myymässä pilkkahintaan omia kahvikuppejaan.

Olen elänyt Venäjällä aika tärkeän osan elämääni. Muutin sinne asumaan 19 vuotiaana ja lähes kahdeksaan Venäjällä asumaani vuoteen mahtuu monta erilaista vaihetta, sekä tietysti ennen kaikkea paljon todella arkista ja tavallista elämää; häitä ja hautajaisia, lapsenvahtina olemista ja vanhuksen hoitoa. Jälkeenpäin katsottuna saattaa valheellisesti näyttää siltä, kuin olisin johdonmukaisesti edennyt kohti juuri tätä nykyhetkeä, vaikka todellisuudessa se, että Venäjästä tuli minulle arkea, oli monen mutkan ja sattumuksen lopputulemaa. Kaikki tiet eivät vie Venäjälle, mutta miten minä päädyin sille tielle, joka vie?

Se alkoi kielestä. Päädyin lukemaan venäjää jo 3.luokalta alkaen, sillä lähikouluni sattui olemaan kielipainotteinen koulu, jossa pitkien vieraiden kielten opiskelu aloitettiin varhain. Koulun alkaessa oppilaat saivat valita, mitä valittavana olevista kolmesta kielestä (ranska, saksa ja venäjä) haluavat alkaa. Vanhempieni yllätykseksi 9-vuotiaana kerroin valitsevani venäjän, koska se kuulosti minusta kaikista vaikeimmalta. Ihan hyvä syy sekin!

Sen jälkeen kaikki meni kuten koulussa tavallisesti: oli vaan pakko opiskella sitä mitä lukujärjestyksessä luki. Venäjä tuntui kuin tuntuikin vaikealta, mutta koska olin päättänyt että juuri vaikeutensa vuoksi se on niin cool, ei auttanut kuin tyytyä asemaansa. Alkusysäyksestä Venäjää kohti en voi olla kiittämättä kouluaikaisia opettajiani Marja Jegorenkovia ja Tiina Salomaata, jotka olivat minulle ensimmäiset venäjän kielen kasvot, ja jotka antoivat ymmärtää, että kielitaidon takaa aukeaisi jotain vielä mielenkiintoisempaa.

Lukioon mentäessä olin kai jo ymmärtänyt, että pitkä venäjä voisi olla tulevaisuudessa valttikorttini, joskin se tuntui vielä aika köykäiseltä valttikortilta, koska hädin tuskin osasin tilata sen avulla kahvilasta pullaa. Joka tapauksessa mahdollisuus lukea pitkää venäjää oli yksi kriteeri lukiovalinnassani.

Lukion venäjän tunnit olivat suoraan sanottuna todella masentavia, sillä meitä opiskeli samassa ryhmässä suomalaisia venäjän kielen opiskelijoita ja venäjää äidinkielenään puhuvia nuoria. Opettajillekaan tilanne ei varmasti ollut helppo – osa oppilaista osasi kieltä opettajaa paremmin ja osa ei meinannut pysyä perässä ollenkaan. Itse kuuluin jälkimmäiseen porukkaan. Sinnittelin kuitenkin opinnoissa mukana, koska minussa oli kasvanut jonkinlainen taisteluhalu – olin istunut venäjän tunneilla kolmannesta luokasta alkaen ja tuntui turhauttavalta, jos kaikki tuo vaiva menisi hukkaan, enkä ikinä oppisi kieltä edes kohtalaisesti.

Ensimmäinen pidempi henkilökohtainen kosketukseni Venäjään tapahtui lukioaikana, jolloin lähdimme luokkakaverini kanssa omatoimiseen vaihtoon Venäjälle. Tuossa vaiheessa maailma alkoi kiinnosta enemmän kuin lukion penkit, ja etsimme keinoja päästä pois koulusta ja Suomesta, joka tuntui tietysti tuolloin todella tylsältä verrattuna kaikkeen muuhun tuntemattomaan ympärillä. Ystäväni äidillä oli kontakteja Venäjälle ja hän järjesti meidät venäläisen tuttavaperheensä luokse pieneen Nevskaja Dubrovkan kylään Pietarin lähistölle muutaman kuukauden opiskelujaksoksi, jonka aikana kävimme kuunteluoppilaina paikallisessa koulussa ja teimme etäopintoja suomalaiseen lukioon.

Nuo muutama kuukausi venäläisessä kylässä tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. 17-vuotiaana kolmen kuukauden mittaiseen elämänvaiheeseen mahtui paljon – ihastumisia, ihmetystä ja uskaliaita tekoja. Luulen, että Venäjä teki minuun vaikutuksen tuolloin osittain myös siksi, että kilttinä pääkaupunkilaistyttönä en ollut aikaisemmin nähnyt mitään sellaista, mitä Nevskaja Dubrovkan kylässä koin. Pienen kylän nuorison tavat tuntuivat todella jännittäviltä ja villeiltä: biletettiin puoliksi romahtaneessa talossa ja juotiin makeaa shampanjaa, norkoiltiin isolla lössillä koriskentän laidalla, istuttiiin omanikäistemme kavereiden (lue: alaikäisten) kyydissä autossa ja karattiin yöksi ulos guljailemaan paikallisten poikien kanssa ympäri kylää. Asuimme ihanassa perheessä, nautimme herkullisista venäläisistä ruoista, kävimme paikallisessa koulussa ja siinä ohessa olimme keskellä täydellistä kielikylpyä. Ja tietysti käynnistämme teki myös erikoisen se, että olimme tahtomattammekin heti koko kylän suositummat ja erikoisimmat nuoret – kaukaa Suomesta!

Pikkusiskoni ja äitini vierailivat luonamme Nevskaja Dubrovkassa (kuva: Sanni Seppo, 2009)
Pikkusiskoni ja äitini vierailivat luonamme Nevskaja Dubrovkassa (kuva: Sanni Seppo, 2009)
Opetimme pikkusiskollemme oikeaa seemetskien, eli kuorellisten auringonkukansiementen, syömistekniikkaa (kuva: Sanni Seppo, 2009)
Opetimme pikkusiskollemme oikeaa seemetskien, eli kuorellisten auringonkukansiementen, syömistekniikkaa (kuva: Sanni Seppo, 2009)
Ensimmäinen kosketukseni Venäjään tapahtui Nevskaja Dubrovkassa (kuva: Sanni Seppo, 2009)
Ensimmäinen kosketukseni Venäjään tapahtui Nevskaja Dubrovkassa (kuva: Sanni Seppo, 2009)

Kielitaidon karttumista ei itse tuolloin oikein ajatellut, mutta kai se sitten karttui, kun se oli kerran ainoa kieli jolla kommunikoida ympäröivän maailman ja kavereiden kanssa. Sen sijaan, että olisi kiinnittänyt huomionsa kehitykseen, koko ajan tuli eteen se, miten huonosti kieltä vielä osaa.

Sain tuolloin myös nähdä omin silmin sen kontrastin, joka Venäjällä on usein läsnä - jotkut koulukavereistamme asuivat kylmissä ja vetoisissa, mutta kauniissa ja tunnelmallisissa vanhoissa puukerrostaloissa ja toiset korkean tiiliaidan takana hulppeissa huviloissa. Silti hengattiin yhdessä koriskentällä. Tuo kaikki tuntui minusta jotenkin rajulta ja todelliselta, kaikessa karuudessaan kiinnostavalta. 

Tuo ensimmäinen Venäjä-kokemus ja sitä seuranneet vierailut ystävien luo Nevskaja Dubrovkaan jäivät kytemään mieleeni ja kun lukio päättyi ja maailmanvalloitushaaveet vain vahvistuivat, oli Venäjä oikeastaan ainoana vaihtoehtona mielessä. Hain Pietariin opiskelemaan Suomen ja Venäjän opetus- ja kulttuuriministeriöiden välisen opiskelijavaihto-ohjelman kautta, joka takasi ilmaisen opiskelun ja muutaman sata ruplaa kuukaudessa stipendiä. Ohjelmaan taisivat päästä Suomesta kaikki viisi siihen pyrkinyttä. Suurta tunkua Venäjälle koko tutkintoa opiskelemaan ei Suomessa ollut, varsinkin kun opinnot oli suoritettava kokonaan venäjäksi. Täytyy vielä mainita, että tässäkään kohtaa kyse ei ollut omalta osaltani mistään pitkään harkitusta asiasta - löysin tiedot vaihto-ohjelmasta viikkoa ennen haun umpeutumista ja sain kaikki hakemiseen vaadittavat syntymä- ja HIV-todistukset ajoissa kasaan kiitos silloin CIMOssa (The Centre for International Mobility) työskennelleen koordinaattorin Asta Hämäläisen, joka oli myöhemminkin minulle tärkeänä tukena ja kannustajana Venäjän opinnoissani.

Opiskeluni Venäjällä, Pietarissa alkoi niin kutsutusta valmentavasta tiedekunnasta, jonka tarkoituksena oli valmentaa ulkomaalaiset opiskelijat Venäläiseen yliopistojärjestelmään ja vahvistaa kielitaitoa ennen varsinaisia yliopisto-opintoja. Meille suomalaisille opiskelijoille oli luvattu, että kunhan pääsisimme valmentavasta tiedekunnasta kunnialla läpi, meitä odottaisi opiskelupaikka Pietarin valtiollisessa yliopistossa, kutakin haluamassaan tiedekunnassa. No, kuten arvata saattaa, toisin kävi.

Valmentavan tiedekunnan päätyttyä olin Suomessa kesälomalla, viettämässä juuri lomani viimeisiä viikkoja, kun sain yllättävän venäjänkielisen puhelun, josta juuri ja juuri ymmärsin tärkeimmän: minun ja muutaman muun kanssani Venäjälle tulleen suomalaisopiskelijan paperit olivat menneet sekaisin ja meidän tuleva, muutaman viikon päästä alkava opiskelupaikkamme olisikin Moskovassa, eikä Pietarissa. Saisin nyt päättää, otanko paikan Moskovassa vastaan vai palaisinko Suomeen, mutta vastaus olisi mielellään annettava saman tien. Valitsin Moskovan. Kahden viikon varoitusajalla muutimme kahden suomalaisen opiskelukaverini kanssa Pietarista Moskovaan, minulle vielä silloin täysin tuntemattomaan kaupunkiin. Muutto tehtiin tietysti junalla ja pakaaseja oli paljon, eikä Pietarissa vasta hankkimani polkupyörä mahtunut millään mukaan, joten kävin läksiäisiksi lahjoittamassa sen lähibaarin baarimikolle.

Muistan myös ensimmäisen kosketuksen Moskovasta. Oli ehkä ilta (ainakin se sopisi paremmin tähän tunnelmaan) ja otimme rautatieasemalta ylihinnoitellun taksin kaupungin toiselle laidalle tulevalle asuntolallemme. En nähnyt matkalla kaupungista paljoakaan, sillä istuin jotenkin kummallisessa asennossa jalkotilassa ystäväni sylissä, koska auto oli niin täynnä matkalaukkuja. Kun saavuimme asuntolalle meitä odotti järkytys – pimeyden keskellä kohosi harmaita, korkeita kerrostaloja vieri vieressä. Se ei ollut mikään kuvitelmiemme kultainen Moskova, vaan todellinen Moskova.

Näkymä opiskelijaasuntolani ikkunasta Moskovassa (kuva: Kerttu Matinpuro, 2014)
Näkymä opiskelijaasuntolani ikkunasta Moskovassa (kuva: Kerttu Matinpuro, 2014)
Opiskelu Moskovassa tapahtui kokonaan venäjän kielellä ja varsinkin ensimmäisinä vuosina se oli todella hankalaa(kuva: Aleksandr Kolganov, 2016)
Opiskelu Moskovassa tapahtui kokonaan venäjän kielellä ja varsinkin ensimmäisinä vuosina se oli todella hankalaa(kuva: Aleksandr Kolganov, 2016)

Moskova kuitenkin valloitti pikkuhiljaa sydämeni ja jäin lopulta sinne, ensin suorittamaan journalistiikan tutkinnon yliopistolla ja sen jälkeen opiskelemaan dokumentaarista elokuvaa Marina Razbeshkinan yksityisessä elokuvakoulussa (jälkimmäisen mahdollistamisesta rahallisesti suuri kiitos kuuluu Cultura-säätiölle). Tuo oli ihanaa aikaa!

Täytyy sanoa, että vaikka suhteeni Venäjään tiivistyikin koko ajan pitkin matkaa, on opintojeni loppuun suorittaminen myös monen ystävän ja tuttavan kannustuksen ansiota, sillä alkuaikoihin mahtui myös sellaisia hetkiä, jolloin harkitsin vakavasti luovuttamista ja hyppäämistä seuraavaan Lev Tolstoihin kohti Suomea. Myöhemmin, kun olin jo paremmin kotiutunut Venäjälle, Suomeen paluu tuntuikin vaikeammalta vaihtoehdolta kuin Venäjälle jääminen. Venäjällä asuminen on vaatinut paljon heittäytymistä, mutta se on ollut aina sen arvoista.

Moskovassa kannattaa pyöräillä öisin, kun muuta liikennettä on vähemmän (kuva: Aleksandr Kolganov, 2016)
Moskovassa kannattaa pyöräillä öisin, kun muuta liikennettä on vähemmän (kuva: Aleksandr Kolganov, 2016)
Pikkuhiljaa sulauduin moskovan Katukuvaa (kuva: Sanni Seppo, 2013)
Pikkuhiljaa sulauduin moskovan Katukuvaa (kuva: Sanni Seppo, 2013)
Venäjällä minua ovat aina kiehtoneet kontrastit (kuva: Aleksandr Kolganov, 2016)
Venäjällä minua ovat aina kiehtoneet kontrastit (kuva: Aleksandr Kolganov, 2016)
Aamulla öisen pyörälenkin jälkeen (kuva: Aleksandr Kolganov, 2016)
Aamulla öisen pyörälenkin jälkeen (kuva: Aleksandr Kolganov, 2016)

Moskovan opintojen päätyttyä minusta tuntui, etten ole vielä valmis palaamaan Suomeen ja onnekseni löysin avoimen harjoittelupaikan Suomen Pietarin instituutilla. Muutin siis takaisin Pietariin. Harjoittelujakson jälkeen sain instituutista myös työpaikan ja samalla elämäni ensimmäisen pidempiaikaisen työyhteisön, joka muodostui sittemmin tärkeäksi osaksi Venäjä-suhdettani.

Instituutilla työskennellessäni pääsin sukeltamaan suoraan Suomen ja Venäjän välisen kulttuuriyhteistyön ytimeen ja tutustumaan moniin mielenkiintoisiin ihmisiin ja projekteihin kummallakin puolella rajaa. Instituutti on todellinen suomalaisen ja venäläisen kulttuuriyhteistyön muurahaispesä - yhteistyötä tehdään monella eri alalla ja tasolla. Työ instituutilla sai minut myös vakuuttumaan kulttuuriyhteistyön ja suomalaisen kulttuuri-instituuttien verkoston tärkeydestä. Uskon, että Suomen ja Venäjän välinen kulttuuriyhteistyö on äärimmäisen tärkeä osa hyvää ja suvaitsevaisuuteen pohjaavaa maiden välistä suhdetta. Se, kun ihmiset kohtaavat toisensa yli valtionrajojen ja jakavat kokemuksiaan joko yleisönä tai alan ammattilaisina, avartaa näkemyksiämme ympäröivästä maailmasta ja voi joskus synnyttää jotain uuttakin. Juuri tällaisia kohtaamisia mahdollistamaan tarvitaan paljon eritasoisia ja muotoisia kanavia – ulkoministeriön edustustoista ja kulttuuri-instituuteista aina riippumattomiin kollektiiveihin ja yksittäisiin ihmisiin, jotka toimivat siltana kulttuurin vuorovaikutukselle kahden maan välillä.

Vaikka nyt kolmen vuoden jälkeen jätän työni instituutilla, en suinkaan aio jättää työtä Suomen ja Venäjän välisen yhteistyön parissa, vaan jatkaa sitä vaihteeksi rajan toiselta puolen. Ja kunhan matkustaminen Suomen ja Venäjän välillä on taas mahdollista, tulee lukuisten Pietarin reissujeni yksi käyntikohde aina olemaan suurella tallikadulla.

Tietysti ikävöin jo Venäjää, ystäviä, kadunkulmia, museoita, sitä elämän rikkautta ja rosoisuutta, jota Moskovan ja Pietarin katukuvassa näkyy. Noissa kaupungeissa mitä erilaisimpia ihmisiä, tilanteita, draamaa ja hämmennystä kulkee silmien editse joka päivä. Toisaalta ajattelen, että osaan nyt suurkaupunkielämän jälkeen ottaa ilon irti myös Suomen erityisyydestä – luonnon läheisyydestä, rauhallisesta elämän rytmistä ja kirjastoista. Luulen, että vasta jonkin aikaa Suomessa asuneena osaan paremmin analysoida sitä, minkälaisen jäljen Venäjä on minuun jättänyt, mutta voin kuitenkin jo nyt varmuudella sanoa, että lähtemättömän. Eikä sitä koskaan tiedä, milloin tie vie taas Venäjälle.

Pääkuva: Aleksandr Kolganov

Venäjä

Pietari,
Bolshaja Konjushennaja 8
info@instfin.ru

Toimiston aukioloajat:  
ma-to 10-18
pe 10-16

Puhelin: +7 (812) 606-65-65
Faksi: +7 (812) 606-63-70

SUOMI

PL 313, 53501 Lappeenranta 

Liity uutiskirjeen tilaajaksi